TRAUMATOLOGIA

1. LIHAKSEN JA JÄNTEEN VAMMAT

1.1. Rakenne ja toiminta: Lihas

1.1.1. Lihas ja jänne muodostavat yhdessä liikuntaelimistön työtä tekevän kokonaisuuden.

1.1.2. Lihassyyt

1.1.2.1. Luurankolihas muodostuu lihassyistä. Kiinnittyminen joko sulkamaisesti tai yksisuuntaisesti.

1.1.2.2. Lihassyitä ympäröi sidekudostuppi, endomyosium.

1.1.2.2.1. Ohuessa sidekudoskalvossa sijaitsevat kapillaarit ja hermosäikeet!

1.1.2.2.2. Perimysium

1.1.3. Supistuminen

1.1.3.1. Lihassyissä olevat valkuaissäikeet liukuvat toisiaan kohti hermoärsytyksen vaikutuksesta --> Supistuminen.

1.1.3.2. Supistuvan lihassyyn voima riippuu supistuvien syiden määrästä.

1.1.4. Lihasten suorittama mekaaninen työ

1.1.4.1. Lihassupistuksen aikana sen komponentti lyhenee, vastustavan voiman suuruuden myötä lihas joko lyhenee, pitenee tai pysyy muuttumattomana.

1.1.4.1.1. Lyhentyessään lihas suorittaa mekaanista työtä (positiivinen työ).

1.1.4.1.2. Pidentyessä lihas venyy = Eksentrinen työ.

1.1.4.1.3. Isometrinen supistus = Lihas muuttumaton.

1.2. Jänne

1.2.1. Lihakseen verrattuna varsin ohut ja tasapaksu kudos.

1.2.2. Muodostuu yhdensuuntaisista kollageenisäikeistä.

1.2.3. Lihaksen mekaaninen supistus määrittyy jänteen pituuden mukaan.

1.2.4. Peittää synoviaalikalvo (peritenon).

1.2.4.1. Jänne kiinnittyy löysästi ympäröivään kudokseen.

1.2.5. Verenkierto

1.2.5.1. Verenkierto jänteessä oikein hyvä ja se saa verensä kolmea eri kautta:

1.2.5.1.1. Lihaksesta jänneliitoksen kautta proksimaaliseen päähän.

1.2.5.1.2. Jänneinsertion kautta distaalisesti.

1.2.5.1.3. Mesotenonista suoraan jänteeseen.

1.2.6. Hermotus

1.2.6.1. Sekä jänne- että lihaskudoksesta puuttuu kiputunto, mutta niissä on perivaskulaarisia hermosäikeitä.

1.3. Lihasvamman paraneminen

1.3.1. Liittyy joko viilto- tai ruhjevammoihin.

1.3.2. Lihaksen vammat vuotavat usein paljon verta lihaksen hyvän verenkierron vuoksi.

1.3.3. Paranemisen kaksi päätapahtumaa ovat 1) lihaskudoksen regeneraatio ja 2) sidekudosarven muodostuminen.

1.3.4. Vamman yhteydessä paljon katkenneita lihassoluja sidekudosrakenteiden kanssa.

1.3.4.1. Verenpurkaumat

1.3.4.2. Tulehdusreaktio - >Tulehdussolut vaurioalueelle.

1.3.5. Paranemisen alkuvaiheessa tärkeää, että katkenneet lihassyyt kiinnittyvät vauriokohdan läheltä ympäröivään sidekudokseen.

1.4. Akuutin lihasvamman diagnostiikka

1.4.1. Joko avoin tai umpinainen.

1.4.1.1. Avoimen aiheuttaa ulkoinen suora tai terävä väkivalta, kun taas umpinaisen aiheuttaa tylpän esineen isku, lihaksen jännittyminen vastusta vastaan, joka ylivoimainen tai tilanne, jossa raajan osa liikkuu passiivisesti vastavaikuttajalihaksen ollessa jännittynyt.

1.4.1.2. Oireet umpinaisessa lihasvammassa ovat kipu ja vamman syntyessä kuultava napsahdus. Jos haava pinnallinen, lihaksessa kolomainen kohta palpoitaessa.

1.4.1.3. Lihasrevähdykset

1.4.2. Lihaskouristus

1.4.2.1. Syytä ei tunneta.

1.4.2.2. Aiheuttajia uskotaan olevan muun muassa energia-aineenvaihdunnan häiriöt, elektrolyyttitasapaino- ja paikalliset verenkiertohäiriöt.

1.4.2.3. Urheilijat

1.4.2.4. Oireet: kova kipu ja lihaksen vetäytyminen kovaksi ja kireäksi.

1.4.3. Avoin lihasvamma

1.4.3.1. Hoitoon vaikuttavat lihasvamman laajuus, onko se terävän esineen aiheuttama (lasi vai veitsi) ja kuinka repaleinen haava on.

1.4.3.2. Eksplorointi

1.4.3.3. Distaaliset hermot ja verenkierto (Tulee tutkia!)

1.4.3.4. Puhtaat haavat vs. likaiset ja niiden hoito!

1.4.4. Sulkeinen lihasvamma

1.4.4.1. Ensiapu

1.4.4.1.1. KKK

1.4.4.2. Ensiavun jälkeen lihaksen toimintakyvyn palauttaminen mahdollisimman normaaliksi.

1.5. Jännevammat

1.5.1. Jännekudos pitkälle erikoistunutta, melko huonosti regeneroituvaa kudosta.

1.5.2. Jännepurkaumissa jänteen päät eristäytyvät ja väliin syntyy verenpurkauma.

1.5.3. Avoin jännevamma

1.5.3.1. Suurin osa käsiin.

1.5.3.2. Subkutaaniset harvinaisempia.

1.5.3.3. Syntyvät haavojen ja ruhjeiden yhteydessä yleensä.

1.5.4. Jänteen avovamman hoito

1.5.4.1. 6h kuluessa vammasta, sulkeinen haavaimu, hemostaasin tärkeys, haavan epäpuhtauksien huuhtelu, oikea aseptiikka jne.

1.5.5. Subkutaaninen jännevamma

1.5.5.1. Akillesjänne ja sen repeäminen

1.5.5.1.1. Thompsonin testi

1.5.5.1.2. Hoito operatiivinen täydellisessä repeämisessä.

1.5.5.2. Kiertäjäkalvosimen repeämä

1.5.5.2.1. Vaatimattoman vamman aiheuttama.

2. HERMOVAMMAT

2.1. Perifeerisen hermon rakenne ja vammojen luokittelu

2.1.1. Hermosolu ihmiskehon pisin solu, jonka tuma sijaitsee keskushermostossa.

2.1.2. Hermovammat voivat syntyä eri tavalla (terävän viillon, venyttävän voiman seurauksena, palo-ja sähkövammat jne).

2.1.2.1. Käden ja ranteen alueella tyypillisimmät hermovauriot ovat terävän viillon aiheuttamat.

2.1.3. Aksonotmeesi ja Neurotmeesi:

2.1.3.1. Hermosäikeen vammautuminen oleellinen vaurio Aksonotmeesissa, kun taas neurotmeesissa hermossa täydellinen katkos.

2.2. Perifeerisen hermon regeneroituminen

2.2.1. Hermon regeneraatio

2.2.1.1. Wallerin degeneraatio

2.2.1.2. Distaalinen ja proksimaalinen pää.

2.2.2. regeneraation tutkiminen perifeerissä hermossa

2.2.2.1. On havaittu, että aksoplasma hakeutuu tyhjään myeliinituppeen humoraalisen ohjauksen avulla ja neurotrooppinen hormoni ohjaa aksonien kasvusuuntaa.

2.3. hermovamman tutkiminen

2.3.1. Kliininen tutkimus

2.3.1.1. Toistetut testit ja niiden merkitys. Anmneesin tekeminen potilaalle ja muiden sairauksien selvittäminen (esim. aineenvaihduntasairaus) > Polyneuropatia. Tunnon testaaminen jne.

2.3.2. Tunnon tutkiminen

2.3.2.1. Ihotunto testataan siltä alueelta, jossa epäillään olevan vaurioitunut hermo. Paras instrumentti on injektioneula.

2.3.3. Motoriikan tutkiminen

2.3.3.1. Kliinisessä työssä riittää subjektiivinen arvio. Vaurioituneessa lihaksessa sen voimataso on alle 5.

2.3.4. Elektrofysiologinen tutkimus

2.3.4.1. alkuvaiheessa ei hyötyä. ENGMstä hyötyä myöhäisvaiheessa.

2.4. hoito

2.4.1. primaarinen ja sekundaarinen korjaus

2.4.1.1. teknisesti oikein suoritettu hermokatkeaman kirurginen korjaus antaa parhaan tuloksen. Tylpissä vammoissa primaarinen operatiivinen hoito EI ole aiheellinen.

2.4.1.2. Sekundaarisessa hoidossa pyritään suorittamaan se heti potilaan yleisvoinnin parannuttua, sekä vamma-alueen kudostasapainon palauduttua.

2.4.2. korjaustekniikka

2.4.2.1. Hermon korjaus edellyttää hyvää mikrokirurgista tekniikkaa ja välineistöä + mahd. hellävaraista kudosten käsittelyä.

2.4.3. myöhäis- ja jälkihoito

2.4.3.1. Sensorisen hermon myöhäiskorjaus onnistuu vielä yli vuosi vammasta. Motorisen hermon kohdalla tulisi hyvä ottaa huomioon hermo-lihaspäätteen degeneraatio.

2.4.4. seuranta

2.4.4.1. Tinelin koe sensorisen hermon regeneroitumiseen.

3. VERISUONIVAURIOT

3.1. Esiintyvyys, anatominen sijainti + liitännäisvammat

3.1.1. Lisääntymistä tapahtunut yhteiskunnan koneellistumisen, liikenteen, väkivallan lisääntymisen sekä aseteknologian myötä etenkin tylppien ja iatrogeenisten vammojen yhteydessä.

3.1.2. 80% raajojen valtimoissa, alaraajoissa.

3.1.3. n. 10% rintaontelon ja vatsan alueella suurissa verisuonissa, loput perifeerisilla ja kaulan alueilla.

3.1.4. Valtimovammoista 50% laskimovamma, 30% hermovamma ja 20% jännevamma. 10% on luuvammoja.

3.2. Vammamekanismit ja -tyypit

3.2.1. Tylppä vamma seuraus suorasta kompressiosta, kiertymisestä tai äkillisen hidastumisen aiheuttamasta repeytymisestä.

3.2.1.1. Tylppä verisuonivamma liittyy yleensä murtumiin tai sijoiltaanmenoihin.

3.2.2. Suomessa penetroitavat vammat yleisempiä kuin ampumahaavat.

3.2.3. Iatrogeenisista vammoista laskimotromboosi tavallinen yhdessä suonensisäisiin toimenpiteisiin ja angiografioihin liittyvien vammojen kanssa.

3.2.4. Viilto-, pisto- , ampuma- ja sirpalevammat --> Lävistävä valtimovamma.

3.3. Diagnoosi

3.3.1. Yleensä kliininen, anamneesissa tulee kiinnittää huomiota mm. vammamekanismiin ja verenvuodon määrään, sekä motoriikan häiriöihin.

3.3.2. Vaikea verisuonivamma johtaa hypovolemiaan ja sokkiin <- diagnostiikan ja hoidon oltava nopeaa.

3.3.3. Valtimoverenkierron riittävyys palpoidaan distaaliset pulssit + tutkimalla laskimo- ja kapillaaritäyttö.

3.3.4. Angiografia

3.4. Hoito

3.4.1. Traumaattinen sokki (yleisten periaatteiden mukaan hoidettava).

3.4.2. Verenvuodon tyrehdyttäminen paikallisella painesiteellä.

3.4.3. Valtimovamman riski tutkittava instrumentein leikkaussaliolosuhteissa.

3.4.4. Fogartyn katetri trombien poistamiseksi.

3.5. Komplikaatiot ja verisuonivammat kehonosittain

3.5.1. Kaulan ja vatsan alueen verisuonet

3.5.1.1. Vatsan alueen suurten verisuonten vammojen syy yli 90% lävistävä väkivalta, kun taas kaulan alueen lävistävät vammat jaetaan kolmeen vyöhykkeeseen.

3.5.2. Rintaontelon suuret verisuonet

3.5.2.1. Usein välittömästi fataaleja, potilas voi olla vähäoireinen. Sairaalahoitoon tuoduista potilaista alle 5% on rintaontelon suurien verisuonien vammoja.

3.5.3. Tavallisimmat komplikaatiot ovat verenvuoto ja distaalinen iskemia verisuonivammoissa.

4. LUUNMURTUMAT

4.1. Yleistä:

4.1.1. Konservatiivinen ja operatiivinen hoitotapa, molemmissa plussansa ja miinuksensa.

4.1.2. Rekombinaatiokasvutekijät ja niiden käyttö.

4.1.3. Eri leikkausmenetelmät.

4.2. Luukudoksen mekaaniset ominaisuudet:

4.2.1. Luukudoksen mekaaninen pettäminen.

4.2.2. Kuormitusnopeus ja kuormituksen suunta > kortikaalinen luu.

4.2.3. Hohkaluun kompressiolujuus ja elastisuus vähän riippuvaisia kuormitusnopeudesta, toisin kuin kortikaalinen luu, jossa sen mekaaniset ominaisuudet korreloivat sen kanssa, mistä suunnasta luuta kuormitetaan.

4.2.3.1. Porositeettinen ero (luun tiheys) kortikaaliluun ja hohkaluun välillä!

4.3. Vammaenergia:

4.3.1. Arviointi tärkeää! Vammaenergia ei ainoastaan määritä luunmurtuman laatua vaan myös pehmytkudosvaurion laajuuden.

4.3.2. Vaihtelee erityyppisissä tapaturmissa. Vaurion suuruus korreloi siihen energiaan, joka vapautuu vammahetkellä.

4.3.3. Vammaenergian absorboivilla tekijöillä ratkaiseva vaikutus siihen, syntyykö kaatumisen yhteydessä luunmurtuma.

4.4. Luun murtumismekanismit:

4.4.1. Ainoastaan väkivalta aiheuttaa terveen luun murtuman, kun taas osteoporoottinen luun murtuma johtuu yleensä fysiologisesta kuormituksesta.

4.4.2. Luun materiaaliominaisuudet ja abosrboivat tekijät vaikuttavat luun murtumaherkkyyteen. Murtuma syntyy, jos paikallisen luun kuormitus ylittää luun rakenteellisen kestävyyden ko. alueella.

4.4.2.1. Luun murtuma riippuu luukudoksen kestokyvyn laadusta, massasta ja geometrisista ominaisuuksista.

4.4.3. Luun murtuminen tapahtuu vakioidusti riippuen kuormitussuunnasta. Luussa tapahtuu kiertyminen ennen sen murtumista torsionaalisessa kuormituksessa.

4.4.4. Suora iskutyyppinen voima aiheuttaa poikkimurtuman, jossa pehmytkudosvamma on pieni. Väkivallan murtumassa luu pirstoutuu.

4.4.5. Repeämismurtumat aiheutuvat lihasten epäsuorasta kiinnittymisestä luuhun ja lihaksen äkillisestä supistumisesta.

4.4.6. Hohkaluun ja putkiluun eroavaisuudet!

4.4.7. Kumuloiva syklinen kuormitus = Väsymismurtuma.

4.5. Umpi- ja avomurtumien luokittelu

4.5.1. Silloin, kun luu ei ulotu ihon läpi, sitä kutsutaan umpinaiseksi eli umpimurtumaksi.

4.5.2. Pehmytkudosvamma ja sen luokittelu 4 eri vaikeusasteeseen.

4.6. Diagnoosi ja hoitosuunnitelma

4.6.1. Vammojen arviointi prioriteettijärjestyksessä raajamurtumista aloittamalla.

4.6.2. yksittäiset raajamurtumat ja niiden oireilu.

4.6.2.1. murtunutta kohtaa tutkittaessa oltava varovainen.

4.6.3. yleensä röntgentutkimus varmistaa diagnoosin ja täydentää kliinistä tutkimusta.

4.6.4. ensikäynnin yhteydessä laadittava hoitosuunnitelma, josta informoidaan myös potilasta. Paranemisedellytysten ja ajan arviointi.

4.7. Luun murtuman paraneminen

4.7.1. Inflammaatiovaihe

4.7.1.1. Käynnistää koko luunmurtuman paranemisvaiheen. Sisältää kaikki ne solutekijät ja välittäjäaineet, jotka indusoivat kudoksen paranemisen.

4.7.2. Korjausvaihe

4.7.2.1. Sisältää useita osavaiheita. KALLUSKUDOS!!!

4.7.3. Uudelleenmuovautumisvaihe

4.7.3.1. Viimeinen vaihe, luun uudelleenmuovautumisvaihe. Vaihe kestää kauan, ja parhaimmassa tapauksessa parantuu täysin. Erityisen tehokas lapsilla!!

4.7.4. Hohkaluu murtuman paraneminen

4.7.4.1. Hohkaluun hyvä verenkierto ja hyvät osteogeeniset ominaisuudet takaavat murtuman nopean paranemisen.

4.7.5. Leikkaushoidon vaikutus luunmurtuman paranemiseen

4.7.5.1. Paraneminen tapahtuu muuttuneiden mekaanisten olosuhteiden mukaan, leikkaushoito voi pahentaa luun verisuonitusta vaurioittamalla sitä.

4.7.5.2. Leikkauksen avulla luja fiksaatio pitää luutuneet luufragmentit yhdessä, kunnes luutuminen on tapahtunut.

4.7.6. Paranemisen seuranta

4.7.6.1. Paraneminen riippuu siitä, onko kyseessä hohka- vai putkiluu, minkälainen on murtumatyyppi, tai onko potilas lapsi vai aikuinen.

4.7.7. Hidastunut luutuminen ja luutumaton murtuma

4.7.7.1. Jos 3kk jälkeen ei ole todennettavissa kliinisiä ja radiologisia merkkejä luutumisen käynnistymisestä, luutuminen katsotaan hidastuneeksi.

4.7.7.2. Luutumaton murtuma katsotaan luutumattomaksi, jos murtuman paraneminen ei täytä kliinisiä ja radiologisia luutumisen kriteereitä 6-12kk kohdalla, eikä paranemisesta ole tapahtunut merkittävää edistymistä seurannan aikana.

4.7.7.3. Hidastuneeseen luutumiseen voivat johtaa mm. luun verenkiertohäiriö, infektiot ja diastaasit.

4.7.7.4. Osa tekijöistä todettu hidastavan luunmurtuman paranemista: eräät epilepsialääkkeet, tupakointi, diabetes mellitus jne.

4.7.8. Patologinen murtuma ja sen hoitoperiaatteet

4.7.8.1. Syntyy ilman väkivaltaa, jostakin syystä luun ollessa heikko. Syitä on monia, joista yksi on sen synnynnäinen heikkous. Sen spontaanisuus ja edeltäneet oireet (särky) viittaavat patologiseen murtumaan.

4.7.8.1.1. Hoito poikkeaa muista siten, että leikkaushoitoa käytetään enemmän.

4.8. Komplikaatiot

4.8.1. Voidaan jakaa välittömiin yleisiin, paikallisiin ja murtuman paranemiseen liittyviin komplikaatioihin.

4.8.1.1. Yleisiä K ovat traumaattinen shokki, rasvaembolia, laskimotromboosi, keuhkoveritulppa ja tetanus.

4.8.1.2. Infektio on avomurtuman yleisin komplikaatio > Vaatii nopean ja tehokkaan hoidon. Hoito yhdessä plastiikkakirurgien ja infektiolääkäreiden kanssa.

4.8.1.3. Krooninen luutulehdus ( Voi syntyä vaikeasta avomurtumasta ja operatiivisesta murtumahoidosta syntyneen luuinfektion myötä).

4.9. Hoito

4.9.1. Pyritään vaurioituneen kehonosan toiminnan nopeaan palautumiseen.

4.9.1.1. Murtumafragmentit oikeaan asentoon.

4.9.1.2. Pehmytkudosvamma hoidettava asianmukaisesti.

4.9.1.3. Joko konservatiivinen tai operatiivinen hoito.

4.9.1.3.1. Operatiivisessa hoidossa murtumakohdat yhteen leikkauksen avulla. Leikkaushoidossa pyritään tukevaan luuliitokseen.

4.9.1.3.2. Milloin kumpi hoito??

4.10. Konservatiivinen hoito

4.10.1. Immobilisaatio

4.10.2. Vuodelepo

4.10.2.1. Usein tilapäinen lepo hyvä rinta- ja lannerangan murtumille, sekä lantion murtumille. Mobilisaatio läsnä vuodelepo vaiheessa.

4.10.3. Veto

4.10.3.1. Vetohoitoa käytetään aikuisilla nykyään murtumien pre- ja peroperatiivisessa hoidossa ja harvoin varsinaisena hoitona.

4.10.3.2. Tibiaveto ja femurveto ja niiden hoito.

4.10.3.3. Laastariveto (lapset) ja kantaluuveto.

4.10.4. Kipsihoito

4.10.4.1. Murtumien hoidossa käytetään tehdasvalmisteista sidettä.

4.10.4.2. Normaalin kipsisiteen lisäksi on saatavilla myös keinokuitusiteitä.

4.10.5. Murtuman repositio ja kipsaus

4.10.5.1. Repositioliikkeen harjoitus, kipsisiteen asettaminen, repositioliikkeen toistaminen ja kipsin viimeistely + röntgenkontrolli.

4.10.5.1.1. Repositio...

4.10.5.2. Kipsaukseen ei tule ryhtyä, ennen kuin on varmistanut, että tarvittavat välineet ovat saatavilla ja hallitsee repositioliikkeen.

4.10.5.3. Kipsi-immobilisaatio

4.10.5.3.1. Käytetään tuoreiden murtumien ja nivelvammojen hoidossa ( pehmustettua kipsiä). Pehmustus tehtävä huolellisesti. Kun pehmustus vaihdetaan, riittää ohuempi pehmustus.

4.10.5.4. Kipsihoidon komplikaatiot

4.10.5.4.1. Lihas-ja nivelharjoitusten laiminlyönti: Nivelten pysyvä liikerajoitus. Laiminlyönti johtaa mm. ligamenttien kutistumiseen.

4.11. Leikkaushoito

4.11.1. Historiasta...

4.11.1.1. Lambotte, Lane ja Hey-Groves (1907-1918) --> metallista tehdyt implantit leikkauksessa anatomisesti redusoidun murtuman kiinnittämiseen.

4.11.1.2. Saksalainen kuntscher (1940) < ydinnaulaus.

4.11.1.3. Ensimmäinen eksterni fiksaatiolaite ranskalaiselta Malgaignelta jo 1840- luvulla.

4.11.2. Perusteita...

4.11.2.1. Leikkaushoidot yleistyneet useista eri syistä. Oikein ajoitettu operatiivinen hoito perustuu murtuman biologisten paranemisedelltysten arviointiin hoidon alkuvaiheessa ja nopeuttaa toiminnallista toipumista.

4.12. Osteosynteesivälineet

4.12.1. Ydinnaulaus: Suosittu menetelmä putkiluiden murtumissa. Indikaatiot ydinnaulauksessa ovat lisääntyneet.

4.12.2. Levykiinnitys: Ko. kliinistä murtuman kiinnitysmuotoa kehitetty entisestään ottamalla mukaan lukkoruuvilevyt ja epäsuorat murtuman reduktiotekniikat. Menetelmä soveltuu sääriluumurtumien hoitoon ja solisluun murtumien operatiiviseen hoitoon.

4.12.3. Eksterni fiksaatio: Vaikeat avomurtumat ja umpimurtumat ( Vaikea pehmytkudosvamma).

4.12.4. Ruuvaus: Joko pieni- tai suurikokoisia ruuveja (kortikaali- ja hohkaruuvit). Ruuveja käytetään etupäässä mm. malleoli- ja olecranon hoitona.

4.12.5. Jännitesidokset: Patella- ja olecranon- murtumissa hyväksi todettu osteosynteesiväline, jännitesidosmenetelmä.

4.12.6. Liukenevat kiinnitysvälineet: Sovellettu kliiniseen käyttöön Suomessa. Soveltuvat erityisesti hohkaluun murtumien hoitoon.

5. LIGAMENTTIVAURIOT

5.1. Ligamentti

5.1.1. Tarkoittaa lyhyttä sidekudoksista tukea, joka yhdistää rakenteen toiseen.

5.2. Vamma ja sen paraneminen

5.2.1. Useat eri kokeet ja tutkimukset osoittaneet, että ligamenttivammassa säikeet repeävät progressiivisesti.

5.2.1.1. epätäydellinen repeämä vs. intra-artikulaarinen.

5.2.1.2. Ligamenttivamman paraneminen muistuttaa luunmurtuman paranemista.

5.2.2. Inflammatorinen vaihe

5.2.2.1. verikertymä vamma-alueelle ligamenttirepeämän seurauksesta.

5.2.3. Reparatiivinen vaihe

5.2.3.1. Granulaatiokudos korvautunut epäkypsällä kollageenilla 2-4 viikon kuluessa.

5.2.4. Remodellaatiovaihe

5.2.4.1. n. viidennen viikon kohdalla todettavissa epäkypsä paranemisvaihe, kollageeniryhmät paranevat vasta kuukausien kuluessa. Prosessin lopputulos riippuu annetusta hoidosta.

5.3. Luokitus ja hoitoperiaatteet

5.3.1. 1. asteen ligamenttivamma

5.3.1.1. Ligamenttisäikeiden katkeamista vähän. Nivelessä ei havaittavissa löysyyttä, vetolujuus normaali. Paikallinen arkuus vammakohdassa. Kylmähoito ensiapuna.

5.3.2. 2. asteen ligamenttivamma

5.3.2.1. Ligamenttisäikeiden katkeamista paljon. Instabiliteettia ei ole tai se on lievä. Ligamentin vetolujuus on heikentynyt. Hoito konservatiivista.

5.3.3. 3. asteen ligamenttivamma

5.3.3.1. Ko. vamma saa aikaan jonkin asteisen nivelen instabiliteetin.

5.3.3.2. Edellytykset normaalille paranemiselle ovat huonot.

5.3.4. Krooninen instabiliteetti

5.3.4.1. Ligamenttikonstruktio, jos hoitamaton nivelsidevamma tai epäonnistunut primaarihoito.

5.4. Nivelten sijoiltaanmenot

5.4.1. Luksaatiolla tarkoitetaan nivelten sijoiltaanmenemistä, jossa nivelpinnat ovat menettäneet normaalin keskinäisen kontaktinsa.

5.4.1.1. Subluksaatio

5.4.1.2. Kongenitaalinen luksaatio

5.4.1.3. Tavallisin luksaatio on olkanivelen sijoiltaanmeno.

5.4.1.4. Nivelen luinen rakenne merkittävä tekijä luksaatioriskin kannalta.

5.4.1.5. Nimetään distaalisen luun mukaan.

5.4.1.6. Avoluksaatio

5.4.2. Diagnoosi

5.4.2.1. Huolellinen inspektio ja palpaatio riittävät yleensä.

5.4.2.2. Kroonisissa tapauksissa sekundaarisia rakennemuutoksia --> Koneellinen selvitys.

5.4.2.3. Röntgentutkimus varmistaa yleensä diagnoosia.

5.4.2.4. Magneettikuvaus ja -artrografia lisätutkimuksina!

5.4.3. Paraneminen ja hoitoperiaatteet

5.4.3.1. Primaarivaiheessa oleellista joko repositio tai reduktio. Repositiota tulisi yrittää kuuteen viikkoon vammasta ´ja reduktiota 6 kk vammasta.

5.4.3.2. Luksaatiomurtumat tarvitsevat yleensä avotoimenpiteen.

5.4.3.3. Immobilisaatio nivelen paikalleenlaiton jälkeen.

6. PALOVAMMAT

6.1. Patofysiologia

6.1.1. Seuraus paikallisesta lämpövaikutuksesta kudokseen ja vamman syvyys riippuu kontaktilämmöstä ja altistusajasta.

6.1.2. Palovammassa erotettavissa kolme erilaista aluetta: Koagulaatioalue on vaikeimmin palanut alue. Sen solut ovat täysin tuhoutuneet. Staatisalueen ympärillä on verentungosalue, jossa lieviä solutason vaurioita.

6.2. Luokitus

6.2.1. Jaetaan kolmeen asteeseen, kuinka syvälle kudostuho ulottuu.

6.2.1.1. Ensimmäiseen asteen palovamma (auringon polttama), iho punainen, pinnaltaan kuiva ja kosketusarka.

6.2.1.2. Toisen asteen palovamma: Vaikea sekä diagnostisesti että hoidollisesti, jako kolmeen eri syvyysluokkaan.

6.2.1.3. Kolmannen asteen palovamma --> Kudostuho ulottuu kaikkien ihon kerrosten läpi, ainoastaan leikkaushoito (vrt. hyvin pieni 3. asteen pv).

6.2.2. Hoidon kannalta jako pinnallisiin ja syviin.

6.2.2.1. Pinnalliset hoidetaan konservatiivisesti ja syvät operatiivisesti.

6.2.2.2. Pinnallisiin luokitellaan ensimmäisen asteen ja toisen asteen dermaalinen palovamma.

6.3. Syvyysarvio

6.3.1. Syvyysarvio tärkeää, koska palovamman hoito riippuu sen syvyydestä.

6.3.2. Palovamman ulkonäkö tärkeä kliininen keino arvioida sen syvyyttä (arvion tekeminen vaatii kokemusta).

6.3.3. Syvä palovamma voi olla monen eri värinen, pinnallinen taas pinnasta punainen, kiiltävä ja kostea.

6.3.4. Kosketustunnon tekeminen syvyysarvion testaamiseen.

6.3.4.1. Mitä syvempi vamma, sitä heikompi on kosketustunto.

6.3.5. Liekkivammat aina syviä ja vaativat leikkaushoidon.

6.4. Aiheuttajat

6.4.1. Kuuma neste ( 37%)

6.4.2. Liekki 30%

6.4.3. Kontakti kuumaan pintaan (22%)

6.4.4. muita ovat mm. kemikaalit, höyry, räjähdys, löyly, sähkö ja salama.

6.5. EA & Hoito

6.5.1. EA tapaturmapaikalla

6.5.1.1. Uhri saatava turvaan palavasta kohteesta, asetettava makuuasentoon, jos vaatteet palavat, ne tulee sammuttaa vedellä. Potilas saatava pois häkämyrkytysvaaran takia, jos saanut myrkytyksen, happea maskilla<>tajuttomat potilaat intuboitava ja ventiloitava.

6.5.1.2. Uhrin lämmitys alkujäähdytyksen jlkn, laajassa palovammassa nestehoito yhden tunnin kuluttua vamman sattumisesta.

6.6. Pienten palovammojen hoito

6.6.1. Aikuisilla alle 10% ja lapsilla alle 3% = Pienet palovammat.

6.6.2. Eivät aiheuta systeemimuutoksia, alentunutta immuuniteettia eivätkä lisääntynyttä infektioriskiä.

6.7. Palovamman yleiset hoitoperiaatteet

6.7.1. Hoitoperiaate on pitää palovamma kosteana ja puhtaana, koska pinnallinen syvenee kuivuessaan tai infektoituessaan.

6.7.2. 2 ensimmäisen vuorokauden hoito

6.7.2.1. Tuore palovamma puhdas ja runsaasti erittävä, absorboiva sidos, sidokset avaamattomia ensimmäiseen kontrollikäyntiin asti (2 vrk) < lopullinen syvyysarvio. Salvahoitoa jos tarpeen.

6.7.3. Hoito 2 vuorokauden jlkn

6.7.3.1. Jos pinnallinen palovamma, aloitettu rasva-tai silikonisidoshoito. Haavan hoitoa jatketaan, kunnes haava epitelisoitunut.

6.7.4. Tulehtunut palovamma

6.7.4.1. Jos palovamma tulehtuu, se syventyy ja tarvitsee leikkaushoitoa. Hopeasulfadiatsiinihoito lieviin tulehduksiin. Vaikeammissa tulehduksissa antiseptista kompressia.

6.8. Palovamman sairaalahoito

6.8.1. Nestehoito

6.8.1.1. Nestehoidosta huolehtiminen laajassa potilaan palamisessa ennalta ehkäisee tämän kuolemaa.

6.8.1.2. Suonensisäinen nestehoito.

6.8.2. Leikkaushoito

6.8.2.1. Syvä palovamma tarvitsee parantuakseen leikkaushoidon. Kirurgisessa leikkauksessa poistetaan palanut ihokudos ja se tulee peittää ihonsiirteellä, jossa potilaan oma iho on paras vaihtoehto, mikäli sitä voidaan käyttää. Nykyään poistetaan palanut iho heti, kun diagnoosi syvästä palovammasta on tehty.

6.8.2.1.1. Eskarotomia

6.8.3. Ihonsiirteet

6.8.3.1. Kaikki leikatut palovamma-alueet tulee leikata poistoleikkauksen yhteydessä. Siirteenä käytetään omaa ihoa, mikäli sitä on tarjolla. Laajassa palovammassa voidaan käyttää vainajan ihoa tai erilaisia tekoihoja väliaikaisena korvikkeena.

6.8.4. Laajojen palovammojen hoidossa voidaan erottaa 3 hoitovaihetta: 1) Sokkivaihe, 2) Haavavaihe ja 3) Kuntoutusvaihe.

6.9. Inhalaatiovammat

6.9.1. Hoito: Inhalaatiovammaa epäiltäessä paikan päällä maskin kanssa antaa happea tajuissa olevalle potilaalle <> Tajuttomat potilaat tulee intuboiduttava ja ventiloitava.

6.9.2. Kliininen kuva: Diagnoosi tehdään bronkofiberoskopialla, jossa vaurion merkkeinä todetaan inflammaatiota, ödeemaa tai ulseraatiota keuhkopussien limakalvolla.

6.9.3. Patofysiologia: Toksiset savukaasut, lämpötilat --> Hengitystievauriot <-- hengitysteihin kemiallinen palovamma.

6.10. Palovammapotilaan infektiot

6.10.1. Laajoissa palovammoissa alentunut immuunivaste nostaa kuoleman riskiä ja altistaa infektioille.

6.10.1.1. Toipuminen riippuvainen infektion hoidosta ja sen estämisestä laajemmalle alueelle.

6.10.1.2. Aiheuttajat potilaasta itsestään joko iholta tai suolistolta.

6.10.2. Infektioiden estämiseksi KAIKKI syvät palovammat TULEE leikata nopeasti ja haavahoidossa noudatetaan aseptista tekniikkaa.

6.11. Potilaan kuntoutus ja hoidon porrastus

6.11.1. suurin osa kotihoidossa hoidettavana.

6.11.2. Aikuisista >10% ja lapsista>5% --> otettava kivuliaisuuden myötä vuodeosastolle pinnallisissa palovammoissa.

6.11.3. Paikallishoito.

6.11.4. Kuntoutuksessa mukana lääkärit, sairaanhoitajat, fysio-, psyko- ja toimintaterapeutit.

6.11.5. Psykiatrinen apu!